Voiko vitutukseen kuolla?

Otsikkoon vastaus on: Luuletko tosiaan, että tietäisin? Aloitan nyt tämä blogin kirjoituksen lähinnä itselleni päiväkirjamaisena muistikirjana. Tarkoitus on laittaa ylös ne asiat jotka kertakaikkiaan vituttaa tai tuntuu pahoilta. Hyviä asioita en koskaan ole oppinut muistamaan ja pahat vain patoutuvat sisälleni, kunnes tulee hetki jolloin kaikki padot murtuvat. Padon totaali murtumasta on tällä hetkellä vajaa kaksi vuorokautta. Silloin päätin ottaa hengen itseltäni. Varmaan arvaatte miten kävi, koska olen vielä kirjoittamassa tätä. Olo on tosi hyvä, tunnen itseni todella onnistujaksi (huomaa sarkasmi), en vittu saanut itseäni hengiltäkään. Miksi tein sen? Se varmaan jossain vaiheessa selviää terapiassa, tai sitten ei. Voin kyllä kertoa siihen pisteeseen johtaneet tapahtumat, lyhyesti tai pitkästi miten vaan, vaikka en tiedä onko siitä niin hirveästi apua, saan jauhaa niitä varmasti terapiassa enemmän kuin tarpeeksi. Mietin todella kuinka kauas taaksepäin minun pitäisikään mennä, että tarinani avautuisi kenellekkään, sillä kukaan elämässäni olevista ihmisistä ei oikeasti tiedä kaikkea, eivätkä juurikaan tunne minua. Se ihminen, joka tiesi minusta eniten on kuollut, eikä hänkään tiennyt kaikkea. Tuskin tiedän itsekkään. Sainhan esimerkiksi yllätettyä itseni kaksi päivää sitten itsemurhan yrityksellä, johon vielä pari viikkoa sitten en luullut kykeneväni. Sivuraiteilta asiaan... Olen naimisissa toista kertaa, mutta... minulla oli myös suhde samanaikaisesti. Kunnes jätin suhdemiehen pidemmäksi aikaa huomioimatta kun hän alkoi olla kannaltani liian vakavissaan. Vielä kaksi viikkoa sitten hän puhui yhteenmuuttamisesta ja nyt hän sanoi, että kaikki on loppu. Olin toki itse ottanut jo jonkin verran etäisyyttä, mutta silti tuo jättäminen tuli todella puun takaa ja vieläpä tosi miesmäisesti face keskustelussa. Hän halusi jutella naamatusten, selittää.. Hah, ja vitut hän halusi vain satuttaa minua lisää kertomalla kuinka hänellä on nyt uusi "ehkä" mahdollinen ystävätär, joka kuinka ollakkaan sattui vielä olemaan ulkona autossa odottamassa. Ihan ystävänä voidaan erota, juu-juu... Ajatteliko tuo vittupää, että oikeasti jään vierelle säälittävästi roikkumaan ja katsomaan kuinka toinen nainen kulkee hänen kanssaan? Jäisin varavaihtoehdoksi? Tässä vaiheessa kukkahattutäti siellä vasemmalla huutaa, että "itse olet naimisissa, kummalla se varalla oikein joku roikkuu?" Niinpä, luuletko etten ole ajatellut sitä? Tilanne vaan on se, että omalla kieroutuneella tavallani oikeasti välitin ja ehkä edelleen välitän kummastakin. Äidit eivät voi valita kuka lapsista on rakkain, ja samalla tavalla en itsekään osannut sanoa kumman halusin. Kai halusin molemmat. En ole koskaan osannut päättää asioita tai sitoutua päätökseeni pitkäksi aikaa. Innostun, se kestää aikansa ja sitten se on ohi. Ehkä tässä kirjoituksessa ei ole järkeä, ehkä se vain osoittaa etten ajattele asioista kuin muut. Ehkä se kertoo jotain, ehkä ei kuitenkaan mitään. Ehkä sillä ei ole väliä. Voin sanoa, että tulen kertomaan asioita, joista jotkut varmasti suuttuvat, se heille sallittakoon, mutta kerron vain oman näkemykseni asioihin ja siihen kuinka asiat ja tapahtumat koin. He voivat kertoa itse oman puolensa tai olla kertomatta, ihan yks paskan hailee miulle. Tiedän, että ihmiset joista kerron ovat valitettavan itsepäisiä, ja heille se että avaan suuni on yleisemmin uhka kuin mahdollisuus, ja aina siis vittu AINA, heillä on perustelut miksi asia ei ole niin kuin se minusta tuntuu, mutta se mikä totuus on onkin toinen juttu. Saatan puhua ihmisistä oikeilla nimillä tai sitten en, kuka tietää, mutta tästä se alkaa...