Itsemurhasta

Luulin aina, etten koskaan kykenisi tekemään itsemurhaa tai edes yrittämään sitä. Sitten tuli päivä, jolloin se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Miksi? En todellakaan tiedä. En myöskään tiedä olinko todella aikeissa tappaa itseni vai oliko se vain hätähuuto, että haluan tämän paskan kasautumisen niskaani loppuvan. Tiesin toisaalta ettei kyseinen määrä lääkkeitä tule minua tappamaan, vaikka en farmaseutti olekaan. Olisin voinut ottaa huomattavasti enemmän lääkkeitä ja huuhdella ne viinalla alas. Miksi en sitten tehnyt niin? Ehkä en oikeasti halunnut kuolla, ehkä en vain uskaltanut. Ehkä kaikesta huolimatta haluan vielä elää.
Ehkä en kuitenkaan välitä vittuakaan mistään. Oikeastaan ainoa mikä vituttaa on se, että kaikesta tästä jää käteen vain paha olo, seksitön elämä ja norsu olohuoneessa. Tiedättekö oikeasti miltä tuntuu elää suhteessa, jossa toinen on vain hiljaa? Jopa petettynä ja loukattuna vain hiljaa. Kulissiliittoa pahimmillaan, ongelmia ei ole kun niitä ei kohtaa.Tuskin toista voi pakottaakaan puhumaan saati edes vihaamaan, vihaaminen taitaa vaatia sen, että toinen on joskus välittänyt alkujaankaan. Vittu mikä sotku. Kumpi sitten parempi teeskennellä, että kaikki on kunnossa ja olla ajattelematta tapahtunutta vai kantaa kaikkia tapahtumia sisällään jolloin ne jokaisella huonolla hetkellä tulevat taas kerralla esiin?